Naisen työnantajan euro on 80 senttiä

Allekirjoitin viime viikonloppuna kansalaisaloitteen vanhemmuuden kustannusten tasaamiseksi, ja pyrin tässä kirjoituksessa lyhyesti selittämään, miksi toivoisin muiden tekevän samoin. Pitäkää peruukeistanne kiinni, sillä kuulette nyt kokoomuslaisen ehdottavan valtion roolin kasvattamista. (Todettakoon tässä ohimennen, että valtion rooli ihmisten elämässä on minulle pikemminkin käytännöllinen kuin ideologinen kysymys.)

Kun nuori nainen tulee raskaaksi, niin naisen työnantaja saattaa tuntea muutakin kuin lisääntymisen riemua. Suomen Yrittäjänaisten laskelman mukaan yksi vauva maksaa äidin työnantajalle noin 12 000 euroa. Kulut kertyvät muun muassa raskaudenaikaisista poissaoloista, äitiyslomalla kertyvistä lomarahoista ja sairaan lapsen hoitokuluista.

Kuvittele itsesi työnantajan asemaan. Olet palkkaamassa uutta työntekijää, ja hakijoina on 25-vuotias nainen ja samanikäinen mies. Voitko rehellisesti sanoa, ettei mieleesi juolahda, että nainen saattaa pian tulla raskaaksi ja aiheuttaa sinulle ylimääräisen 12 000 euron laskun, kun taas miehen palkkaaminen on sinulle taloudellisesti paljon riskittömämpää?

Moni työnantaja ei uskalla palkata nuorta naista, jonka pelkää jäävän äitiyslomalle pian työsuhteen solmimisen jälkeen. Erityisen tukala tilanne on pienyritysten kannalta, joissa yhdenkin työntekijän jääminen äitiyslomalle voi johtaa vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin. On sanomattakin selvää, että nykytilanne heikentää naisten asemaa työmarkkinoilla.

Siksi olen sitä mieltä, että vanhemmuuden kustannukset pitäisi tulevaisuudessa kattaa verovaroista. Tällöin naisen työnantajalle ei enää lankeaisi kohtuuttoman suurta taloudellista taakkaa naisen raskaudesta ja työnantajan kynnys naisen palkkaamiseen madaltuisi huomattavasti. Tämä olisi reilua myös siksi, että miehetkin ovat vastuussa raskaudesta, mutta eivät joudu työnantajineen kärsimään siitä yhtä paljon kuin naiset.

Suomen Yrittäjänaisten toimitusjohtaja Heli Järvinen on huomauttanut, että Ruotsissa vanhemmuuden kustannukset on katettu verovaroista aivan onnistuneesti jo kauan aikaa:

”Ruotsissa asia on hoidettu kuntoon jo vuosia sitten. Siellä on ymmärretty, että vauvat ovat meidän työtätekevien eläkkeiden maksaja. Siksi Ruotsissa vauvasta aiheutuneet kulut ja vanhempien poissaolot korvataan niille yrityksille, joiden työntekijät vauvoja saavat, ja käytäntöön ovat tyytyväisiä niin palkansaaja- kuin työnantajajärjestötkin.”

Olen kritisoinut erilaisia sukupuolikiintiöitä, koska ne nurinkurisesti korostavat sukupuolen merkitystä. Sen sijaan vanhemmuuden kustannusten tasaamisessa ei ole kyse pakotteiden ja velvollisuuksien, vaan mahdollisuuksien ja oikeuksien lisäämisestä. Voi käydä jopa niin, että vanhemmuuden kustannusten tasaamisen jälkeen tarvetta pakotteille ei enää ole.

Kehotan jokaista miettimään, onko oikein, että naisten työnantajat maksavat raskauden seurauksista muita enemmän. Myös jokaiselta mieheltä luulisi löytyvän munaa sen verran, että tuomitsee sukupuolten epätasa-arvon. Jos siis olet sitä mieltä, että naisten ja miesten on saatava lähteä työelämään samalta viivalta, niin käy allekirjoittamassa aloite täällä.

Huonoa käytöstä ei pidä hyväksyä keneltäkään

Keskustelu koulujen työrauhasta – tai sen puutteesta – on käynyt kuumana siitä asti, kun opettaja Antti Korhonen sai potkut poistettuaan häiriköivän oppilaan voimakeinoin Alppilan koulun ruokasalista. Tulevana opettajana olen seurannut keskustelua mielenkiinnolla, mutta en ole muodostanut tapaukseen kantaa, koska tietoja tapahtuneesta tihkuu edelleen tiheään tahtiin. Lienee parempi katsoa näytelmä loppuun asti.

Tämän viikon maanantaina kerrottiin, että Korhonen pitää erottamisensa todellisena syynä sitä, että hän oli tehnyt valituksen koulun rehtorista. Korhonen epäilee siis olevansa koston kohteena. Tiistaina puolestaan uutisoitiin, että Korhonen olisi tarttunut toista oppilasta kiinni rinnuksista jo ennen tässä nähtyä tilannetta. Ristiriitaisten tiedonmurusten vuoksi en viitsi sanoa juuta enkä jaata tästä yksittäisestä tapauksesta.

Pidän kyllä itsestään selvänä sitä, että äärimmäisessä tilanteessa opettaja saa käyttää myös voimakeinoja. Ongelma ei kuitenkaan ole laissa, sillä se sallii jo nyt voimakeinot:

”Jos poistettava oppilas koettaa vastarintaa tekemällä välttää poistamisen, rehtorilla ja opettajalla on oikeus käyttää sellaisia oppilaan poistamiseksi välttämättömiä voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina oppilaan ikä, tilanteen uhkaavuus, vastarinnan vakavuus sekä tilanteen kokonaisarviointi huomioon ottaen. Oppilaan poistamisessa ei saa käyttää voimankäyttövälineitä.”

Moni opettaja miettii nyt aiheellisesti, onko heillä käytännössä oikeutta noudattaa tätä lakipykälää. Siksi toivon, että Alppilan tapaus selvitetään perin pohjin, ja jos käy ilmi, että Korhonen ei ole tätä pykälää rikkonut, niin hänen potkunsa on ehdottomasti peruttava. Mutta kuten sanoin, niin lopullisen tuomion antaminen olisi tässä vaiheessa ennenaikaista.

Kun valmistun opettajaksi, en toivo astuvani maailmaan, jossa minulla on oikeus käyttää mahdollisimman paljon voimakeinoja; toivon astuvani maailmaan, jossa minun ei tarvitse käyttää voimakeinoja. Opettajat joutuvat toisinaan jo nyt toimimaan psykologeina – täytyykö minun aikanaan toimia myös järjestyksenvalvojana? Toivottavasti ei.

Siksi kiinnittäisin huomiota siihen, miksi yhä useammat lapset häiriköivät kouluissa. Mitä varhaisemmin perheiden ongelmiin puututaan, sitä vähemmän niistä koituu harmia perheille ja yhteiskunnalle. Perimmäinen ongelma tuskin ratkeaa sillä, että opettajat joutuvat yhä enenevässä määrin paikkaamaan vanhempien puutteellisia kasvatustaitoja.

Enkä sitä paitsi edes usko, että nykynuoret olisivat erityisen kelvotonta sakkia. Filosofi Sokrates päivitteli jo ennen ajanlaskun alkua tähän tapaan: ”Tämän päivän lapset ovat tyranneja. He uhmaavat vanhempiaan, ahmivat ruokansa ja tyrannisoivat opettajiaan.” Näyttää siltä, että ihmiskunnan suurin huolenaihe on aina ollut ”nykyajan nuoret”.

Huonoa käytöstä ei pidä koskaan katsoa läpi sormien, mutta sitä ei pidä myöskään yleistää kokonaisiin ikäryhmiin. Jari Tervo huomautti kolumnissaan osuvasti, että huonoa käytöstä esiintyy jokaisessa ikäryhmässä. Ja vaikka nykynuoret olisivatkin erityisen huonokäytöksisiä, niin kertoisiko se loppujen lopuksi nuorista itsestään vai jostain muusta?

Ajatuksia kirjoitukseni herättämästä huomiosta

Kirjoitukseni sosiaalipummiudesta on herättänyt laajasti huomiota. Tätä kirjoittaessani artikkeli on luettu noin 187 000 kertaa. Vertailun vuoksi todettakoon, että esimerkiksi vuonna 2010 Uuden Suomen suosituin blogikirjoitus, Jari Tervon ”Homoilta ja ihmisoikeudet”, luettiin kaikkiaan 189 100 kertaa. Pidän kirjoitukseni herättämää huomiota osoituksena siitä, että esille nostamani asia on mietityttänyt hyvin monia.

Valtaosa saamastani palautteesta on ollut positiivista. Myös artikkelissani mainittu Mira on ollut minuun yhteydessä, ja olemme keskustelleet asioista hyvässä hengessä. Sanaa ”sosiaalipummi” käytin, koska se oli esillä mainitsemassani A-talkissa, eikä Mirakaan pitänyt sanaa loukkaavana. Jotkut kuitenkin ihmettelivät, mitä kyseisellä sanalla tarkoitin.

Itse asiassa vastasin kysymykseen kirjoitukseni lopussa: ”Kirjoitukseni koskee niitä, joilla on se asenne, että ‘mun ei oo pakko’; ihmisiä, jotka pitävät kansalaisoikeutenaan saada veronmaksajilta rahaa pelkkää unelmointia vastaan.” Sana kuvaa ihmisiä, jotka eivät suostu käymään ns. tavallisissa töissä, mutta edellyttävät tavoillaan muita tekemään niin.

Minulta on myös kysytty, koskiko kirjoitukseni kotiäitejä yleensä. Ei koskenut. Kotiäidit tekevät tärkeää työtä, jota ei aina arvosteta tarpeeksi. En arvostellut sitä, että Mira on tällä hetkellä kotiäiti. Sen sijaan kritisoin Miran puheita siitä, ettei hänen tarvitse ylipäätään tehdä mitään muuta kuin odotella musiikillista läpimurtoa, jos hän ei halua.

Moni ihminen käy työssä, joka ei täysin vastaa hänen suurimpia unelmiaan. On hienoa, jos ihmisellä on unelmia, ja vielä hienompaa on, jos ne toteutuvat, mutta yhteiskunta ei toimi siten, että kaikki jäävät kotiinsa unelmoimaan. PMMP:n Mira Luoti näytti äskettäin hyvää esimerkkiä menemällä kaupan kassalle töihin levymyynnin heikkenemisen takia.

Se, että kirjoitukseni keskittyi Miraan, johtui siitä, että hän oli esillä sekä Hesarissa että A-talkissa. Ajattelin, että suostumalla maan suosituimpien medioiden haastateltavaksi Mira nimenomaan halusi herättää keskustelua. Saamistani viesteistä päätellen ongelma on kuitenkin laaja, ja keskustelu yhteisistä pelisäännöistä lienee nyt enemmän kuin paikallaan.

On totta, että yhteiskunta mahdollistaa sosiaalipummiuden. En menisi niin pitkälle kuin Kelan Heikki Hiilamo, joka poistaisi toimeentulotuen nuorilta, mutta kiinnittäisin huomiota siihen, kuinka kauan ihminen voi kieltäytyä hänelle tarjotuista työtehtävistä. On kestämätöntä, jos ihmiset korostavat oikeuksiaan, mutta eivät tunne velvollisuuksiaan.

Kiitän kaikkia siitä, että keskustelu pysyi pääosin asiallisena. Samalla toivotan blogini uudet lukijat tervetulleiksi. Toivon, että alkanut keskustelu hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta jatkuu sekä blogissani että sen ulkopuolella. Itse ajattelen, että joka ikistä kynnelle kykenevää ihmistä tarvitaan opiskelemaan ja tekemään töitä, jotta myös niillä, jotka eivät kykene itsestään huolehtimaan, olisi ihmisarvoisen elämän edellytykset.

Saako uskontoa sekoittaa politiikkaan?

Sanomalehti Kaleva kertoo, että Vapaa-ajattelijain liitto vastustaa lakien säätämistä uskonnollisten näkemysten pohjalta. Vapaa-ajattelijoiden mukaan esimerkiksi sellaisia asioita kuin eutanasia tai sukupuolineutraali avioliittolaki ei voi vastustaa Raamatun avulla.

Olen periaatteessa samaa mieltä vapaa-ajattelijoiden kanssa: en pidä loogisena sitä, että mielipiteitä perustellaan sopivasti napsituilla raamatunjakeilla, kuten homoliittojen kohdalla usein tehdään. Käytännössä en kuitenkaan lähtisi rajoittamaan sananvapautta.

Liiton puheenjohtaja Petri Karisma toteaa:

”Jos joku haluaa elää Raamatun määräysten mukaan, niin eläköön, on vain väärin velvoittaa kaikkia muita elämään samojen määräysten mukaan. Jos Raamattu otetaan Suomen lainsäädännön ehdoksi, silloin väheksytään muiden kuin kristittyjen kykyä eettiseen elämään.”

Minusta Karisman lausunto on melko erikoinen. On selvää, että jokaisella meistä on jonkinlainen arvomaailma. Yhden arvomaailma on uskonnollinen, toisen uskonnoton. Näyttäkää minulle se ihminen, joka ei toivo muiden jakavan omaa arvomaailmaansa.

Jos olisi ”väärin velvoittaa kaikkia muita elämään samojen määräysten mukaan”, niin jokainen saisi vapaasti rikkoa lakeja, jotka eivät itseä miellytä. Vai mistä muusta laeissa muka on kyse kuin siitä, että ihmiset velvoitetaan elämään samojen määräysten mukaan?

Ei, en suinkaan pidä yhteiskunnallisten näkemysten perustelemista uskonnolla järkevänä. Olen useaan otteeseen todennut, että Raamatun lakeja ei voida soveltaa Suomen lakiin. Puolustan kuitenkin demokratiaan kuuluvaa oikeutta mielipiteisiin ja niiden perusteluihin.

Pyrin jatkuvasti pitämään mielessäni filosofi Voltairen viisauden: “Olen eri mieltä kanssasi, mutta puolustan kuolemaani asti oikeuttasi sanoa mielipiteesi.”

Ihminen saa perustella mielipiteensä vaikka Muumilaakson tarinoilla, mutta vaaleissa enemmistö ratkaisee, kannattaako yhteiskuntaa rakentaa Muumilaakson tarinoiden varaan. Siten demokratia toimii – ei siten, että ”väärät” mielipiteet kielletään tyystin.

Vapaa-ajattelijoilla on tapana nauraa, ja aivan syystä, ihmisille, jotka ovat sitä mieltä, että homo saa olla, kunhan ei homoile. Harmi, etteivät vapaa-ajattelijat ymmärrä nauraa itselleen, kun he sanovat, että uskonnollinen saa olla, kunhan uskonnollisuutta ei sovella.

Kannattaa miettiä, millaisissa maissa poliitikot määräävät, minkälaisten arvojen pohjalta politiikkaa saa harjoittaa ja minkälaisten ei. Äkkiseltään tällaisista maista tulee mieleen esimerkiksi Kiina ja Pohjois-Korea. Tällaistenko maiden joukkoon Suomi pitäisi asemoida?

En millään tavalla pidä siitä, että yhteiskunnallisia näkemyksiä perustellaan valikoiduilla raamatunjakeilla, mutta en lähtisi kieltämään kaikkea, mistä en itse pidä. Demokraattinen ratkaisu ei ole eri mieltä olevien vaientaminen, vaan samaa mieltä olevien äänestäminen.

Räsäsen 6+6+6 -malli on ylimielinen

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on ajanut niin kutsuttua 6+6+6 -mallia, jossa vanhempainvapaa olisi jaettu kolmeen kuuden kuukauden jaksoon. Yhden käyttäisi äiti, toisen isä, ja kolmannen jakson jakamisesta vanhemmat saisivat päättää itse. Mallin tavoitteena on se, etteivät vanhempainvapaat jakautuisi niin epätasaisesti kuin nykyään.

Nyt demarinuorten puheenjohtaja Joona Räsänen vaatii mallia, jossa perheen isä käyttäisi ensimmäisen jakson ja äiti toisen. Vaikka on vasta maaliskuu, niin voitaneen sanoa, että ”Räsäsen malli” tulee kuulumaan vuoden älyttömimpiin ehdotuksiin. Mitä järkeä on siinä, että isät pakotetaan käyttämään ensimmäinen kuuden kuukauden jakso?

Minulla ei ole kokemusta äitiydestä, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että vastasyntyneitä lapsia täytyy imettää joidenkin kuukausien ajan. Jos äidit passitettaisiin töihin suoraan synnytyslaitokselta, niin miten lasten imetys hoituisi? Imettäisivätkö demari-isät itse lapsiaan, vai kävisivätkö he kenties aika ajoin tisulla äitien työpaikoilla?

Vanhempainvapaan evääminen tuoreelta äidiltä ja lapsen imettämisen tekeminen liki mahdottomaksi ei kuulosta ainakaan minun korvaani kovin inhimilliseltä ehdotukselta.

En siis kannata Räsäsen mallia. Tiedän kyllä, että yli 90 prosenttia kotihoidontuen saajista on naisia, mutta samalla logiikalla pitäisi kitistä siitä, että naiset voittavat lähes yhtä suuren osan huoltajuuskiistoista. Onkohan Räsänen sitä mieltä, että myös huoltajuuskiistat pitäisi ratkaista vanhemman sukupuolen eikä lapsen edun perusteella? Rohkenen epäillä.

Tällä hetkellä vanhemmat saavat itse päättää, kumpi lapsen kanssa jää kotiin. Räsäsen malli rajoittaisi valinnanvapautta huomattavasti. 6+6+6 -malli ei ota huomioon esimerkiksi sellaisia perheitä, joissa vanhemmat ovat pätkätyöläisiä tai yrittäjiä. Se ei huomioi myöskään huoltajia, jotka kasvattavat lapsensa yksin. Kuka heidän kiintiönsä täyttäisi?

Jaan sen näkemyksen, että naisten asemaa työmarkkinoilla on parannettava, mutta en tekisi sitä sanelupolitiikalla. Sen sijaan valtio voisi osallistua nykyistä enemmän esimerkiksi perhevapaakulujen kattamiseen. Nythän on niin, että valtaosa perhevapaakuluista lankeaa naisten työnantajille. Tähän asiaan puuttuminen parantaisi naisten asemaa varmasti.

Valinnanvapautta en siis lähtisi rajoittamaan. En elä sellaisessa ylimielisessä kuvitelmassa, että voisin sanella kaikille suomalaisperheille, miten niiden tulisi lastenhoitonsa järjestää. En voi mitenkään ymmärtää poliitikkoja, jotka kuvittelevat tuntevansa perheiden arjen perheitä itseään paremmin. Joona Räsänen toteaa kannanotossaan muun muassa näin:

”Olen kyllästynyt kuulemaan, että lastenhoidon järjestäminen on vain perheen sisäinen asia. Se ei pidä paikkansa!”

Miksi ihmeessä se ei pitäisi paikkansa? Lastenhoidon järjestäminen jos mikä on nimenomaan perheen sisäinen asia – ei Joona Räsäsen tai kenenkään muunkaan demarinuoren asia. Naisten asemaa työmarkkinoilla voidaan parantaa monin eri tavoin, mutta vanhempien omaa päätäntävaltaa rajoittavalla Räsäsen mallilla sitä ei tule tehdä.

Ovatko säännöt kaikille samat?

Vuonna 2008 Ilkka Kanerva joutui eroamaan ulkoministerin virasta läheteltyään härskejä tekstiviestejä eräälle surullisen kuuluisalle tanssijattarelle. Kanerva ei syyllistynyt tuolloin mihinkään laittomaan, mutta hänen tekonsa nähtiin yleisesti niin kyseenalaisena, että hänen oli pakko jättää tehtävänsä ulkoministerinä.

Nyt kehitysministeri Heidi Hautala on jäänyt kiinni pimeiden töiden teettämisestä, mutta juuri kukaan eturivin poliitikoista ei näe syytä sille, miksi Hautalan pitäisi erota virastaan. On perin erikoista, jos ministeri joutuu eroamaan eroottissävytteisten tekstareiden takia, mutta ei harmaaseen talouteen syyllistymisen takia.

Semminkin kun harmaan talouden harjoittamiseen syyllistynyt ministeri istuu työryhmässä, jonka tavoitteena on harmaan talouden kitkeminen. Joku voisi sanoa, että kyseessä on kaksinaismoralismin huippu. Itse kukin voi miettiä, voiko Hautalan puheita harmaan talouden tuomittavuudesta ottaa vastedes kovinkaan vakavasti.

Ainakin kyseisestä työryhmästä Hautalan kannattaisi lähteä.

Hautalan pimeästi maksama summa on toki rahallisesti pieni, mutta periaatteellisesti kysymys on suuri. Lainsäätäjän jos kenen täytyy noudattaa lakia. Mikä surkuhupaisinta, niin vuonna 2007 Hautala läksytti harmaasta taloudesta silloista oikeusministeriä Leena Luhtasta, joka oli niin ikään jäänyt kiinni pimeiden töiden teettämisestä:

”Jos on ajateltu, että siirretään rahaa yksityiselle henkilölle, niin silloin nimenomaan työn teettäjä on vastuussa veroista ja eläkkeistä. Luhtanen reagoi asiaan niin kuin hän ei lainkaan tietäisi näistä lakipykälistä.”

Hautala näyttää noudattavan samaa elämänohjetta kuin amerikkalaiset televisioevankelistat: ”Älkää tehkö kuten minä, vaan kuten minä sanon.”

Hautalan rike on vakava myös siksi, että tällaiset tilanteet syövät ihmisten luottamusta poliitikkoihin. Poliitikot eivät voi olla lain yläpuolella. Tavallinen kansalainen ei varmasti selviäisi pelkällä anteeksipyynnöllä pimeiden töiden teettämisestä. Jos ministeri selviää, niin se ei ainakaan vähennä viime vuosina vallinnutta protestimielialaa.

Tämä lienee ensimmäinen kerta, kun voin ilomielin siteerata perussuomalaisten Pentti Oinosta: “Miksi kansa ilmoittaisi veroista, kun ministerikään ei sitä viitsi tehdä?” Ministerin ei tietenkään tarvitse olla ihmisenä täydellinen, mutta ei kai ministeriltä voida selkeitä laittomuuksia hyväksyä? Tai jos voidaan, niin mihin raja vedetään?

Lisäksi olen miettinyt, mitä olisi seurannut, jos pimeiden töiden teettämiseen olisi syyllistynyt esimerkiksi sosiaalidemokraattinen miespoliitikko. Olisivatko muut poliitikot rientäneet hänen tuekseen? Vai olisiko tekoa pidetty jälleen yhtenä osoituksena läpimädistä hyvä veli -verkostoista? Veikkaan jälkimmäistä.

PS. Ruotsissa ministeri on eronnut jopa maksamattoman tv-luvan takia. Kynnys ministerin eroamiseen on näköjään piirun verran matalampi sillä puolella Pohjanlahtea.

Milloin sosiaalipummiudesta tuli kansalaisoikeus?

Hesarissa oli äskettäin juttu Mirasta, 23-vuotiaasta naisesta, joka haaveilee muusikon urasta. Miralla ei ole opiskelu- eikä työpaikkaa, joten hän elättää itsensä kotihoidontuella, lapsilisällä ja elatusmaksuilla. Artikkeli kertoo, että Mira harrastaa myös kamppailulajeja sosiaalitoimiston kustantamana. Haastattelussa Mira kuvailee arkeaan tähän tapaan:

“Sä istut himassa ja mietit että mitäköhän vittua mä tekisin tänään, että mua ei oikeastaan tarvita missään. Ja sä soitat toiselle, joka miettii samaa, ja kun te tapaatte, niin te ette mieti tulevaa. Mietitte vaan koko ajan että mitähän tekisi nyt, minne menisi.”

Mira ei kuitenkaan koe olevansa syrjäytynyt. Hän kertoo, että lapsen saaminen pari vuotta sitten sai hänet tuntemaan itsensä osaksi yhteiskuntaa. Opiskeluun Mira on kuitenkin syvästi pettynyt, eikä hän halua tehdä mitään muuta kuin musiikkia. Ammattikoulun Mira keskeytti todeten, että ”emmä vittu haluu opiskella mitään automekaniikkaa”.

Miran pettymysten sarja alkoi jo 12-vuotiaana, jolloin hän pyrki viestintäluokalle:

“Pääsykokeissa meni sisu kurkkuun, enkä mä päässyt. On järjetöntä, että niin nuorille on tarjolla vain yksi viestintäluokka. Ulos jää hirveästi hakijoita, jotka eivät pääse mukaan, vaikka heillä olisi ihan mieletön motivaatio opiskella.”

Miran mukaan viestintäluokkia pitäisi siis olla enemmän, koska hän ei itse aikanaan mahtunut sellaiselle. Jokainen kuitenkin ymmärtänee sen, ettei viestintäluokkia voida muodostaa vain halukkaiden oppilaiden määrän perusteella. Jos erikoisluokille pääsy olisi pelkästä motivaatiosta kiinni, niin luokkien oppilasjakaumat näyttäisivät hieman erilaisilta.

Mira myöntää, ettei nuoria saa huiputtaa uskomaan aloihin, joilla harvat menestyvät. Ehkä juuri siksi viestintäluokkiakaan ei ole loputtomasti? Koulutuspaikkojen määrää kun ei säädellä halukkaiden, vaan tarvittavien opiskelijoiden mukaan. Lääketieteellisenkin ulkopuolelle jää vuosittain opiskelijoita, joilla olisi ”ihan mieletön motivaatio opiskella”.

Viime viikon A-talkissa Mira väitti useaan otteeseen, ettei nuorille oikeastaan edes löydy töitä. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin myönsi, ettei hän ole kahteen vuoteen edes etsinyt niitä. En yllättynyt. Hesarin haastattelussa Mira puhuu muusikon urasta ja kysyy:

“Jos mä en halua tehdä mitään muuta, niin onko mun pakko?”

Mira myös kertoo, että on hänen kansalaisoikeutensa saada vastikkeetonta tukea valtiolta:

“Se on mun kansalaisoikeus, että saan rahaa, jos en muuten voi elää.”

Muusikonalku näyttää tuntevan oikeutensa, mutta ei velvollisuuksiaan.

Nämä kommentit kuvastavat surullisen hyvin sitä alati yleistyvää käsitystä, jonka mukaan raha kasvaa puissa. Miran mielestä hänellä on oikeus elää sossun rahoilla, mutta tarkalleen ottaen sossulla ei ole senttiäkään omaa rahaa – sillä on vain rahat, jotka se työssäkäyviltä ihmisiltä ottaa. Mira ei siis elä sossun rahoilla, vaan veroa maksavien ihmisten rahoilla.

Toimisiko maailma, jos kaikki eläisivät kuten Mira? Ei, yhteiskunta ei pyörisi päivääkään, jos kukaan ei suostuisi käymään muissa kuin suurimman intohimonsa kohteen mukaisissa töissä. Jos kaikki jäisivät kotiinsa unelmoimaan eivätkä suostuisi käymään ns. tavallisissa töissä, niin eipä meillä olisi verovaroja jaettavaksi niille, jotka niitä oikeasti tarvitsevat.

On hienoa, jos muusikko menestyy, mutta muusikon urasta unelmoimisesta yhteiskunta ei voi maksaa. Valtiolla ei ole mystistä kassaa, jonne ilmestyy tyhjästä tukku rahaa. Rahaa ilmestyy vain työssäkäyvien ihmisten lompakoista. Yhä useampi ei tunnu käsittävän sitä tosiasiaa, että hyvinvointivaltiota ei olisi olemassa ilman työtäpelkäämättömiä ihmisiä.

Haluan korostaa, ettei tämä kirjoitus koske niitä syrjäytyneitä, joilla on esimerkiksi mielenterveysongelmia. He ovat usein ihmisiä, jotka haluaisivat käydä töissä, mutta eivät pysty. Kirjoitukseni koskee niitä, joilla on se asenne, että ”mun ei oo pakko”; ihmisiä, jotka pitävät kansalaisoikeutenaan saada veronmaksajilta rahaa pelkkää unelmointia vastaan.

———————————————————————————————————————-

Huomautus 28.3.2013 klo 17:10: Tämä kirjoitus on luettu tänään jo reilut 50 000 kertaa. Kommentteja tulee niin blogin kuin muidenkin välineiden kautta. Kiitos jokaiselle lukijalle ja keskustelijalle! Kaikkiin kommentteihin en ehdi vastata, mutta jokaisen niistä lupaan lukea. Tulen vastaamaan esitettyihin huomioihin seuraavassa kirjoituksessani.